Nyt on hurja kierrätysvimma alkanut. Isolla Kirkolla oli oikein puhetilaisuuksia kierrättämisen iloista ja hyödyistä.  Siellä oli myös pöytä lastattuna kaiken maailman kaulimilla, laseilla, astioilla ja muulla keittiön tilpehöörillä.  Olivat enemmän Lempin mieleen kuin minun.

Kaikkea sitä vanhaa ja käytettyä katsoessani muistin Lempin. Siinä vieressähän tuo käänteli puista kapustaa ja mittaili vispilän kestävyyttä. Sanoin lähteväni käymään Essolla ja varoitin vielä häntä, ettei vaan joudu itsekin kiertoon. Toisen vanha voi olla toiselle uusi.

Ei tykännyt. Sanoi pääsevänsä omin kyydein kotiin.

Käytyäni tutkimassa torin laidalle kohoavan marketin pohjatöitä päädyin Essolle. Tukiaisen nuori isäntä juuri selosti, että heidänkin tilallaan on kaikenlaista turhaa rompetta ja vempainta. Että pitäisi ihan romumies kutsua hakemaan pois vanhat autonraadot. Ja saisi samalla viedä traktorin rikkoontuneet jääketjut ja haravakoneen… Ei ehtinyt enempää kun Janhunen urahti, että hän voisi ottaa ne jääketjut ja koittaa tehdä niistä omaan traktoriinsa toimivat pelit.

Kun oltiin hetki turistu, niin sitä alkoi jokainen muistelemaan mitä kaikkea sinne oman peltonsa viereiseen metsikköön olikaan varastoinut. Innostuttiin asiasta niin paljon, että lähdettiin samantien porukalla katsomaan jokaisen miehen metsävarastoa. Saattaisihan sieltä joltakin löytyä sopiva osa vaikka minunkin auran siipeen.

Niin se loppupäivä hurahtikin ohi huomaamatta. Ruoka-aikaan kotiin saavuttuani omakin metsävarastoni oli tyhjentynyt huomattavasti. Toisaalta, traktorin peräkärryssä oli tavaraa enemmän kuin sieltä metsävarastosta oli lähtenyt. Mutta mieliala oli korkealla. Kierrätys oli alkanut onnistuneesti ja tavarat olivat vaihtaneet omistajaa. Janhusen varastosta löytyi oikea yllätyskin, mutta siitä Janhunen ei suostunut luopumaan. Selitti, että se oli muisto kansanperinteestä. Vähän sitä kyllä epäilin. Oli meinaan niin hyväkuntoinen ja kiiltävä. Pontikkapannu.