Category: Blogi

Uudet talvikengät

Tauno Blogi Avainsanat: , ,

Niin on joulu taas vietetty. Laitoin pienen kuusen Rusinan, Mansikin ja muiden tyttöjen iloksi navetan nurkkaan. Päätin, että vien sen pois vasta Nuutinpäivänä. Lempi siivoaa joulun pois heti Tapaninpäivän jälkeen. Joulurauhan vuoksi olen päättänyt tyytyä navetan kuuseen. Hyvä, että edes siellä naisväki osaa arvostaa joulun  tunnelmaa.

Uudenvuoden aattona oli lunta tullut jo muutama sentti ja seuraavana päivänä nietokset vain kasvoivat. Eihän siinä mitään hätää olisi ollut tuvassa istuessa. Mutta vuoden viimeisenä arkipäivänä Lempi istui jo ulsteri päällä kun tulin navetalta ja sanoi, että nyt pitää lähteä Isolle Kirkolle ostamaan leipää ja voita. Sanoin, että keli ei ole oikein hyvä, ja että jospa lähdettäisiin vasta huomenna. ”Ei”, sanoi Lempi kipakasti. ”Voi on loppu”.

Vähän ihmettelin mikä kiire tällä nyt oli lähteä, mutta sitten huomasin Lempin jaloissa joulupukilta saadut uudet saappaat. Sellaiset mustat kultaisilla soljilla varustetut nilkkapituiset nahkajalkineet. Ihan olivat mukavan näköiset. Olin ollut paikalla kun tämä niitä kaupassa jalkaansa sovitteli. Olivat tavallaan minun lahjani Lempille. Olin todennut, että jos löytää mieleisensä kengät, niin minä maksan.

Kenkien takia piti lähteä nyt Kirkolle. Pitäähän uudet kengät kylän rouville esitellä, tottakai.

Vaihdoin lippalakin ja takin ja sanoin, että nyt olen valmis minäkin. Taiteilimme lumessa navetan kupeessa olevalle liiterille, johon Toyota oli parkkeerattu joulun viettoon. Lempi meni autoon istumaan ja minä otin kolan ja aloin puhdistamaan oven edustaa, jotta saisin ajettua auton pihalle.

Vähän meinasi hiki yllättää, mutta lopulta oli ovien edusta puhdas ja siirryin autoon. Starttasin ja Corolla hyrähti nätisti käyntiin. Lähdettiin kohti kaupunkia.

Ei oltu päästy vielä ihan pihasta maantielle kun tajusin, että olimme jumissa lumessa. Vasen takarengas pyöri tyhjää ja auto ei liikahtanutkaan. Olisi pitänyt kolata koko piha puhtaaksi. Nyt oli lunta niin paljon, että ei päästy eteen- eikä taaksepäin.

Aikani yritettyäni sanoin Lempille, että nyt pitäisi mennä työntämään. Vähän pahantuuliselta tämä näytti kun aukaisi oven ja pudottautui lumeen. Paljon sitä olikin. Osa lumesta hupsahti Lempin uusien kengien varresta sisään. Lempi siirtyi auton taakse ja alkoi työntää.

Ei liikuttu mihinkään.

Aikansa kun Lempi oli purkanut kiukkuaan autoon, nousin minäkin autosta ja sanoin, että kyllä meidän nyt on paras odottaa Kettusta. Tämän on tapana käydä putsaamassa meidänkin piha samalla kun linkoaa kylän raitinkin.

Lempi ei sanonut enää mitään. Käveli käsilaukku tiukasti kyljessä kiinni kohti pirtin ovea.

Vähän ennen puoltapäivää Kettunen tulikin ja auttoi Toyotan kiipelistä, aurasi pihan ja linkosi vielä tien isommalle väylälle asti. Lunta tuli edelleen, mutta ei niin runsaasti kun yöllä ja aamusella.

Lähdin tupaan kysyäkseni Lempiltä, että joko mennään.

Sinne uuninpäälle oli nostettu pari nilkkapituisia talvikenkiä. Lempi oli kuorimassa perunoita. Kysyin, että lähdetäänkö. Hetken hiljaisuuden jälkeen sain vastauksen: ”Hulluhan sitä tuollaiseen keliin lähtee. Ja pitäähän minun saada kengät ensin kuiviksi.”

Lähdin navetalle katsomaan olisiko Rusina tai joku muu daameista juttutuulella. Ehtiihän sitä kirkolle huomennakin.

Joulumyyjäiset

Tauno Blogi Avainsanat: , , ,

 

Nyt on jouluhullutus astunut meidänkin pirttiin. Lempi on kansalaisopistolla jouluaskartelepiirissä. Tukiaisen nuori emäntä pitää tätä tilaisuutta. Osallistujat vievät vanhoja vaatteita tai tavaroita opintopiiriin, missä he sitten tekevät niistä joulumyyjäisissä myytäviä tuotteita

Lempi otti mukaansa vanhan parittoman villasukkani, jota enää ei pystynyt paikkaamaan. Oli kuulemma jo niin monta paikkaa päällekkäin, ettei villakappaletta edes sukaksi olisi tunnistanut. Lisäksi heitti kassiinsa vanhat sukkahousunsa, joissa oli muutama silmäpako sekä vanhat alushousuni. Menin kyllä vallan hiljaiseksi, kun tajusin mitkä lahkeet sieltä kassista vilkkuivat, mutta ymmärsin olla hiljaa.

Eilen sitten oli myyjäispäivä, johon minunkin piti lähteä mukaan. En uskaltanut liikoja vastustaa, sillä Lempin ilme oli hyvin päättäväinen. Isolle Kirkolle piti lähteä.

Lähestyin rouvien kojua vähän varoen. Näin jo sieluni silmin, kuinka kulahtaneen sinikirjavat kalsarini heiluisivat tuulessa kojun ylärekillä. Väkeä oli niin kuin markkinoilla ainakin. Kojun eteen oli tullut jo jonoa ja kauppa tuntui käyvän. Katselin sivusilmällä kalsareitani. Ei näkynyt. Uskaltauduin lähemmäksi ja tällöin Tukiaisen nuori emäntä huomasikin jo minut. Otti käteensä villapipon, jossa oli kauniita sinertäviä kukkasia reunassa ja sanoi, että siinä on tämän kylän kauneimmat kalsarit. Katsoin vähän hölmistyneenä nuorta emäntää, joka sitten osoitti sormella villapipon kukkasia ja sanoi, että ne on minun vanhoista kalsongeista tehty. Vallan hämmennyin. En ikinä olisi uskonut, että niin kaunis tuote on minun pöksyistäni tehty. Totesin kuitenkin, että olivat kyllä olleet ihan puhtaat. Pyykistä tulleet.

Nuori emäntä tirskahti hymyillen ja näytti seuraavaa tuotetta. Siinä oli vanha villasukkani. Tai eihän se enää villasukka ollut vaan koiran panta. Tiukuja rivi yläosassa. Ja ihmeellisesti olivat myös Lempin sukkahousut muuttaneet muotoaan. En olisi niitä muuten tunnistanutkaan, mutta Lempi jo ehähti siihen näyttämään, kuinka hienon tontun oli saanut housuistaan tehtyä. Oli sellainen tonttu, että sai mennä pihalle lintujen ruokinta-automaatiksi. Sukkahousut  oli täytetty tontun päätä ja nenää myöten erilaisilla siemenillä.

Myyjäiset oli järjestetty vähävaraisten lasten joulua tukemaan. Joten ostin minäkin sieltä jotakin. Ostin takaisin oman villasukkani. Saisi Turrekin joululahjan. Tutulla tuoksulla.

Kallisarvoista

Tauno Blogi Avainsanat: , ,

Janhusen kaivo hörppäsi tyhjää. Eipä juuri naurata, sillä kyllä vesi on niin tärkeä asia, että ilman sitä moni asia mutkistuu. Onneksi Janhusella ei enää ole elikoita juotettavana, ainoastaan sekarotuinen Kyöpeli-koira. Kyllä Janhunen siis pärjäilee. Niin pärjäilee myös Janhusen emäntä. Tämä kun asustelee muutoinkin niin paljon Isolla Kirkolla tyttärensä luona. Taitaa päivittäin siellä vierailla.

Janhunen tuli käymään illansuussa meidän pirtissä. Sanoi, että ei kehtaa enää näin pimeällä alkaa lapioida lumia kaivon kannelta ja tutkia kaivon vesitilannetta. Että vettä tuli kysymään – lainaksi.

Sanoinkin Janhuselle, että meidän kaivossa vettä piisaa ja jos passaa, niin  voitaisiin käydä saunomassa. Sauna olikin parhaillaan lämpenemässä ja minusta olisi mukava juttu, jos Janhunen lähtisi saunakaveriksi.

Niinhän tämä lähti. Päästi ensin Kyöpelin sisälle Turren kaveriksi. Katsoin vähän Lempiä, että tykkääkö tämä huonoa kun vieras koira päästetään lupaa kysymättä tupaan, mutta ei tainnut huonous tuntua. Siellä jo etsi jääkaapista makkarapaloja molemmille koirille. Lempi osaa joskus yllättää.

Istuttiin useampi tovi saunassa ja heiteltiin tasaiseen tahtiin löylyä kiukaalle. Kummallakaan ei ollut mihinkään kiire eikä tarvinnut juuri puhuakaan kun ei juuri sillä hetkellä ollut mitään asiaa. Pohdin siinä itsekseni, että on se hyvä, että minulla on Janhusen kaltainen naapuri. Auttaa silloin kun voi ja minä teen samoin. Se on kunnon naapuruutta.

Saunan jälkeen mentiin tupaan ja Lempi olikin keittänyt jo iltasumpit. Syötiin päivällä leivottua nisua ja jatkettiin hiljaisuutta. Lempi oli jo täyttänyt Janhusen vesikaninsterit, joista Janhunen kiitti pöydästä noustuaan. Kutsui Kyöpelin mukaansa ja lupasi palauttaa vedet kunhan kaivo täyttyisi.

Minäkin nousin pöydästä ja menin laittamaan eteiseen ja pihalle valot. Sanoin, että voin tulla huomenna Janhuselle kaveriksi kaivon katsomiseen. Tuijottelin porstuan ikkunasta, kun Janhunen lastasi vesikanisterit autoon, päästi Kyöpelin pelkääjän paikalle, nosti kätensä ja lähti.

On tämä naapurusten ystävyys kallisarvoinen juttu. Kuin vesi.

Kierrätystä

Tauno Blogi Avainsanat: ,

Nyt on hurja kierrätysvimma alkanut. Isolla Kirkolla oli oikein puhetilaisuuksia kierrättämisen iloista ja hyödyistä.  Siellä oli myös pöytä lastattuna kaiken maailman kaulimilla, laseilla, astioilla ja muulla keittiön tilpehöörillä.  Olivat enemmän Lempin mieleen kuin minun.

Kaikkea sitä vanhaa ja käytettyä katsoessani muistin Lempin. Siinä vieressähän tuo käänteli puista kapustaa ja mittaili vispilän kestävyyttä. Sanoin lähteväni käymään Essolla ja varoitin vielä häntä, ettei vaan joudu itsekin kiertoon. Toisen vanha voi olla toiselle uusi.

Ei tykännyt. Sanoi pääsevänsä omin kyydein kotiin.

Käytyäni tutkimassa torin laidalle kohoavan marketin pohjatöitä päädyin Essolle. Tukiaisen nuori isäntä juuri selosti, että heidänkin tilallaan on kaikenlaista turhaa rompetta ja vempainta. Että pitäisi ihan romumies kutsua hakemaan pois vanhat autonraadot. Ja saisi samalla viedä traktorin rikkoontuneet jääketjut ja haravakoneen… Ei ehtinyt enempää kun Janhunen urahti, että hän voisi ottaa ne jääketjut ja koittaa tehdä niistä omaan traktoriinsa toimivat pelit.

Kun oltiin hetki turistu, niin sitä alkoi jokainen muistelemaan mitä kaikkea sinne oman peltonsa viereiseen metsikköön olikaan varastoinut. Innostuttiin asiasta niin paljon, että lähdettiin samantien porukalla katsomaan jokaisen miehen metsävarastoa. Saattaisihan sieltä joltakin löytyä sopiva osa vaikka minunkin auran siipeen.

Niin se loppupäivä hurahtikin ohi huomaamatta. Ruoka-aikaan kotiin saavuttuani omakin metsävarastoni oli tyhjentynyt huomattavasti. Toisaalta, traktorin peräkärryssä oli tavaraa enemmän kuin sieltä metsävarastosta oli lähtenyt. Mutta mieliala oli korkealla. Kierrätys oli alkanut onnistuneesti ja tavarat olivat vaihtaneet omistajaa. Janhusen varastosta löytyi oikea yllätyskin, mutta siitä Janhunen ei suostunut luopumaan. Selitti, että se oli muisto kansanperinteestä. Vähän sitä kyllä epäilin. Oli meinaan niin hyväkuntoinen ja kiiltävä. Pontikkapannu.

Aurinkoa

Tauno Blogi Avainsanat: ,

En päässyt edes Esson baariin sisälle kun Tukiaisen nuori isäntä, Janhunen ja Salminen tulivat ovella vastaan. Viittoivat mukaan ja hyppäsivät Tukiaisen biokaasulla toimivaan autoon. Lähdin kaveriksi. Matkalla sitten kyselin, että minnekä sitä oikein mennään, jolloin Janhunen vain totesi, että pidä silmäsi auki. Tukiaisen navetan edessä sitten oivalsin, että Tukiaisen kattoprojektiahan sitä oltiin tultu ihmettelemään. Eikä kyseessä ollutkaan mikä tahansa kattoprojekti. Navetan katolla oli neliönmuotoisia palasia, vähän kuin ikkunoita, mutta tummemman värisiä.  Sieltä tulisi kuulemma sähköä niin navetan kuin talonkin tarpeisiin kunhan homma olisi valmis. Ja osan sähköstä voisi varastoida. Ehkä jopa laittaa myyntiin.

Katselin niitä ruutuja ja laskin mielessäni, kuinka paljon niitä mahtuisi meidän navetan katolle. Tukiaisen katto oli kyllä laajempi, mutta mahtuisi siihen meidänkin navetan katolle ihan mukava erä näitä paneeleita. Tai sitten jos navetan katto ei kelpaisi, niin voisihan niitä laittaa talon katolle. Ei niin montaa kyllä sinne mahtuisi, mutta ehkä sen verran, että osan sähköstä voisi laittaa myyntiin.

Siinä laskiessani pinta-aloja ja paneeleiden kokoa ja sähkön tuottavuutta, Tukiaisen nuori isäntä pyysi meidät sisälle kahville. Olihan se kahvittelu jäänyt Essolla kesken. Tukiaisen emäntäkin oli kotosalla. Kyllä siinä nuorella isännällä on hyvä olla. Niin on mukavan oloinen naisihminen. Jotta.

Hörpittiin kahvit, syötiin paistolämmintä nisua ja katseltiin navetan kattoa. Se kyllä näytti upealta ja kun vielä ajatteli, että sen avulla voi lypsää lehmät ja vaikka katsella televisiota, niin aina vaan hienommalta katto alkoi näyttämään.

Tukiaisen nuori isäntä vielä kertoi mitä oli paneeleista asennuksineen syystarjouksena maksanut, niin ihan tuli itsellekin sellainen ajatus, että kyllä sitä meillekin pitää tuollaiset luukut katolle saada.

Lempi ei varmaankaan asiaan heti innostu, mutta jos nyt alkaisi asiaa pikku hiljalleen valmistella.  Eiköhän Lempi parin vuoden kuluttua asiaan syttyisi.

Nuori emäntä siinä kahvin kaadossa sanoikin, että jospa mekin Lempin kanssa hankittaisiin tuollaiset paneelit, niin kyllä sitä sähkölaskut olisivat pienet. Sillä säästyvällä rahalla voisin vaikka viedä Lempin etelän aurinkoon loman viettoon.

Pomppasin samoin tein pystyyn ja sanoin Tukiaisen nuorelle isännälle, että nyt meidän pitää lähteä. Mennään sinne Essolle niin käyn hakemassa auton. Eihän sitä tiedä, vaikka olisivat paneelit jo ensi kesänä katolla.

 

Pitää varoa, ettei joudu hukkaan

Tauno Blogi Avainsanat:

Kaupassa oli tänään pöytä, jossa oli hurjasti erilaisia leivänpaloja, juustoa, makkaraa, ryyniä ja muuta syötävää. Ja sitten siinä oli lappu, jossa luki: ”Älä syötä hukkaa.” Ihan oli pakko siihen pysähtyä ja katsella ympärilleen, missä se Hukka oikein on. Ja kuka torvelo kyläläinen sellaisen on itselleen hankkinut. Itse annan kyllä suden juoksennella vapaana ja suuresti toivon, ettei tule minun eikä elukoitten kulkureitille. Sitä varten minulla on haulikko roikkumassa hirvensarvissa. Ne sarvet ovat peräisin hirvestä, jonka kaadoin vuonna 89 Perttulin Eränkävijöiden hirviporukoissa. Oikeastaan se oli vähän vahinko – se hirveen osuminen nimittäin. Siinä maassa oli suunnaton juurakko, johon olin juuri kompastunut. Pyssy lensi siinä rytäkässä ja kun nykäisin sitä maasta lähemmäksi, niin taisi liipaisin jäädä siihen juurakkoon kiinni. Silloin se laukesi. Siinä varmistimessa olikin ollut aina vähän vikaa. Huono tuuri kun ampumalinjalle sattui hirvi. Olisihan tuo elukka saanut vielä minun puolestani kirmailla metsissä, komia uros. Kaverit heti onnittelemaan hienosta kaadosta ja kaatoryyppyä tarjoamaan. En sitten kehdannut kertoa koko totuutta. Olisivat kuitenkin naljailleet epäkurantista pyssystä. Joten olin hiljaa ja seuraavalla viikolla vein pyssyn asesepälle korjattavaksi.

Silloin kotiin mennessä totesin, että tuli saatua hirvi. Vaikka en olekaan mikään metsäsissi enkä erikoisemmin nauti metsästyksestä, niin ryyppy on kyllä joskus ihan paikallaan. Sitä en kyllä Lempille sanonut.

Nyt sitten hain hukkaa. Lienen ollut hölmistyneen näköinen, kun siihen pelmahti sellainen simpsakka nuori nainen kysyen, että haluanko kuulla enemmän hävikkiviikosta. Mikä nyt on hävinnyt? Se hukkako?

Suomalaiset kuulemma hävittävät ruokaa ihan liikaa. Sitä tungetaan roskiin ja heitetään kompostiin, kun ei jakseta kaikkea syödä. Että pitäisi osata ottaa lautaselleen se määrä, minkä syö. Samalla sitä kunnioittaisi myös ruuan raaka-aineiden tuottajaa ja ruuan valmistajaa.

Innostuin siitä kertomaan tällä neidille, että minulla ei ole tapana heittää ruokaa susille. Joskus annan Turrelle pienen palan, jos Lempi ei huomaa. Hevoselle silloin ennen traktoria oikein kerättiin leipää kuivumaan, mutta yhtään ei mennyt kompostiin. Ja sikaa sitä vasta muistettiinkin ruuan tähteillä. Varsinkin ennen joulua. Kahvinporotkin maistuivat hevoselle, kun ne oli kaadettu tunkiolle. Silloin kun Lempi ei vielä ollut vaatinut kompostia siihen navetan nurkalle.

Olisin kyllä vielä jatkanut jutustelua pidempäänkin, mutta Lempi oli päässyt kassojen ohi ja tulla viuhtoi kauppakassien kanssa luokseni. Katsoi pöytää, katsoi neitiä ja sanoi sitten, että meidän Tauno on sellainen komposti, että siltä ei mikään ruoka jää syömäti. Teki mieleni oikaista, että minä en kyllä syö hapankaalia. Mutta Lempi tyrkkäsi ruokakassit käteeni ja ymmärsin, että tämä ajatustenvaihto oli nyt tässä. Saattaa nimittäin käydä niin, että jos ei Lempin kelkassa pysy, niin on ihan hukassa.

Peltilehmille apetta

Tauno Blogi Avainsanat: ,

Olen Tauno, pohjoisesta Savosta. Jotkut kutsuvat minua maanviljelijäksi, jotkut pilallaan nimittelevät maaseutuneuvokseksi. Mutta ihan tavallinen suomalainen mies minä olen. Sellainen pientilallinen. Samaan aikaan kun jotkut naapuritilalliset lopettavat karjan pitämisen, minä olen päättänyt sitä hommaa vielä jatkaa.  Sanoisinko, että ihan vaikka harrastukseksi. Sitä samaa noituu myös Lempi. Mutta Lempi kyllä puhuu muutenkin niin paljon, ettei tämän höpinöitä kannata aina ottaa niin tosissaan.

Lypsäviä ei ole kuin kymmenkunta, mikä on aivan liian vähän kunnollisen maitotilin tekemiseen. Mutta toisaalta, voisihan sitä harrastaa jotain huonompaakin kuin lehmien rapsuttelu. Se pitää ainakin ihmisen oikeassa ajassa. Se on ihan sama mitä ne kellon siirtämisestä höpisevät. Mansikki ja Rusina ovat jo niin vanhoja konkareita, että niiden utareisiin ei tartuta kellon mukaan vaan silloin kun ne tarvitsevat tyhjennystä.

Alkuviikolla kävin Isolla Kirkolla kun Lempin piti päästä kampaajalle. Ei enää kelvannut, että siskontyttö olisi vähän rullaa laittanut päähän yön seuduksi. Nyt piti kuulemma saada väriä purkista ja ammattilaisen tekemänä. Siinä Lempiä odottaessani poikkesin sitten paikallisessa Esson baarissa ja kuulin, kuinka Tukiaisen nuori isäntä kehui biokaasulla toimivaa menopeliään. Ihan tuo oli normaalin auton näköinen, ei ainakaan mitään häkäpönttöä ollut silmin havaittavissa. Sanoi sitten, että oman lehmän tuotoksella hänenkin autonsa nykyään kulkee. Ja että niin paljon sitä luonnontuotetta hänen lähes satapäinen karjansa tuottaa, että ihan myyntiin asti sitä jo laittaa.

Kyllä se veti meikäläisen melko hiljaiseksi. Siinä itsekseni mietin, kuinka monta kasaa Rusina keskimäärin päivässä saa aikaan ja lisäsin siihen koko navetan naisporukan. Kysyin vielä nuorelta isännältä, että voiko siihen samaan satsiin sotkea omatkin tuotokset. Herättihän se vähän hilpeyttä kun ukot kuvittelivat kuinka autossa olisikin pönttö ja siinä voisi tehdä useamman asian kerralla. Nuori isäntä sitten totesi, että hänen emäntänsä sanoisi tuohon ideaan, että sitä eivät voi tehdä kuin naiset. Kahta asiaa siis yhdellä kertaa. Tuota asiaa en oikein ymmärtänyt.

Siihen huoltamon ovelle saapui sitten mustatukkainen nainen, joka tuntui viittoilevan minulle. Aluksi en tuntenut kuka lempo se on, ennen kuin Janhunen urahti, että ”toihan on sun akkas”. Niin oli emännän  tukka musta kuin olisi pikipurkkiin pudonnut.

Menin ulos ja lähdettiin Lempin kanssa vuoden -93 Corollalla kotia kohti. Vähän jäi askarruttamaan ne lantapuheet. Josko sitä kannattaisi kokeilla itsekin. Ihan vaikka aluksi sillä lehmänlannalla. Myisi tuotokset ja pistäisi rahoiksi. Pitää ottaa asiasta lisää selvää. Ehkä sitä kohta ajelee itsekin sellaisella biokaasuautolla.